Sen jälkeen, kun Anton Koskinen oli soittanut mulle ja periaatteessa tarjonnut töitä Belgiasta, mun oli pakko istuu siltä seisomalta alas. Ja missäs muuallakaan olin, kuin Ennin karsinassa. Onneks toi luupää kattoo jalkoihinsa. Siinä turpeen päällä nököttäessä, mun oli pakko pariin kertaan kysyy luurin toisessa päässä olevalta mieheltä, mistä se sellasen oli saanu mieleensä. // Jatka lukemista...